Hän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman kallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen käden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky nostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli melkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus päätti yöpyä siihen.
Hän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian roihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen nuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä yksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.
Syötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta vireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen päällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän saattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.
Tuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella, kyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta hohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin yli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.
Samalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle, ilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin puolen peninkulman päähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja katseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja vuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä kotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään. Tunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen maiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi elollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa lumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.
Miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli vuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.
Mutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli nuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.
XI
Heinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan kuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä tuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman pehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää säveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä ja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta vainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja haravoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa tahdissa.
Pappilan väki oli heinänteossa.