— Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. —
Heitä irti! Taikka…!
Suntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin ruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja riistivät sen.
Laukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.
— Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja heitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.
Miehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei ainoatakaan siikaa näkynyt.
— Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.
Suntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät tuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja hampaat lokattivat suussa.
— Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään lappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla kasvoillaan. — Passejaurella olen ollut… kaikki olen nähnyt… koko juhlanne… mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään — papille viimeksi —. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!
— Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen kumarainen selkänsä oikeni hiukan. — Sinä voit pettää meidät!
— Voi, en, en…! Jumala armahda, en… en… Kukaan ei ole saava tietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.