Naiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille.
Pierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.
— Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak tunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan rupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:
— Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. —
Älä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa…!
— Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.
— On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui Kopara-Niila raivoissaan. — Kertoo papille, ja silloin me olemme hukassa!… Hänen pitää hävitä!
— Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.
Suntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan hervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka taholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.
— Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa… antakaa anteeksi!… Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta… Mikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!
Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.
Aslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä puristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi: