— Aslak, Kristuksen tähden… pelasta minut!… — Ole rauhassa! sanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. — Sinulle ei kukaan tee väkivaltaa.
Mutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He tunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät kuin vimmastuneet pedot:
— Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin kanssa? — Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi esiintyä todistajana meitä vastaan! — Ja yksi miehistä tyrkkäsi häntä niin, että hän oli kaatua.
Mutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja asettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.
— Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät. — Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi asiaamme?… Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan pyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.
— Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka riehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla taltuttanut.
— Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa rangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? — Nouse ylös suntio, ja muista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut sanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua varjele enää mikään!
Suntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.
— En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. — Saat olla varma siitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. — Älähän puhu!… Ota vain laukkusi ja mene!
Suntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne laukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen rantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.