Sirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni kirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.
Mutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi paraikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi porskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä siljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään levään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia hyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi tiheää koivikkoa.
Miehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.
Sirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut yrittämistäkään ylitse.
Samassa saapui köyden hakijakin.
— Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herra
Olaus. — Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä?
Sinä, Pekka, nuori mies, koeta!
— Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu. — Minä tiedän sen vanhastaan… Siihen on monta poroa uponnut ja minusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.
— Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma puristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.
— Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän hammasta purren.
— Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. —
Siellä on varma kuo—…