Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:
— Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen jalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut siimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut. Siihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.
— Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii selviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.
… Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän toiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian sille paikalle, missä Jouni oli.
Hän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.
Miesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät leimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä katseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin kuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä viimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.
— No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. — En pääse mihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.
— Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi kuullut Jounin kysymystä. — Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole puukkoa.
— Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. —
Jos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuolla
makaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisi
Jabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.
Saatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen jalkaansa.