— A-ut-ta-kaa!
Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.
— Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.
Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti ponnisti hammasta purren.
Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet. Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten kokonaan.
Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.
— Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. —
Liian myöhään tulimme…
Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:
— Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?
Otettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä tehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.