Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.
Vihdoin virkkoi Antti:
— Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän matalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.
Toiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat ajatelleet samaa.
— Kun ei olisikin…
Keskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:
— Mutta mitenkä se olisi mahdollista?
Hän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.
— Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.
— Tokkohan nyt…?
— Ei ole takaamista… Tuomas puistautti epäillen päätään.