Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään. Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän arvasi hänen päässeen turvaan.
Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn seinältä ja riensi ulos.
— Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi hän mennessään. — Nyt kostetaan veljen kuolema!
Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:
— Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!
Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin jokea alaspäin.
Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.
— Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. — Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.
— Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut Maunun kertomusta. — Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei päästäisi takaa-ajamaan. — Voisiko sitä saada pois kiveltä?
— En tiedä… vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton! Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan… Mitä sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!