Kaarina hypähti sängystä.
— Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. — Minä tulen heti!
Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä tehdä?
Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala! Mitä tästä lopuksi tulikaan?
— Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?
Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.
— Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina, tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.
Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.
Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.
— Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän synkkänä. — Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse hievahtamaankaan.