Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.
— Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.
— Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.
Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.
Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu. Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti…? Mitä hän olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa…? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.
Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?
Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja kaikki hiljeni.
— Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.
Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna… varmaankin lattialla.