— Jouni ei ole julma… Hänen sydämensä on jalo ja ylevä… Hän ei tahdo verta vuodattaa.
Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti hymyillen.
— Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?
— Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. —
Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.
— Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä
—? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle…
— Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia vakavasti silmiin. — Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.
Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.
— Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut. Kerran ennen jo lupasit… Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun tulee vannoa se!
— Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. — Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni teen… polvillani rukoilen… ja uskon, että herra Olaus on jättävä sinut rauhaan.
— Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!