— Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen pidätte, lausui Maunu vakavana. — Minä muistan kyllä vanhan velan.
Matkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa jälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat mättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät, muodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita peittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat tehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia kurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli varoen liikuttava.
Hetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren peitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki suvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi. Noustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää, viimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.
Maunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin varjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia oksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä kulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan kulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se oli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.
Oli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti salaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin hiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan jonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan vuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti päästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri ajamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi varovasti kädellään.
Seisottiin.
— Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. — Ettekö tunne savun hajua? Luulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta, että päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten hiipimään eteenpäin.
Sanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti varovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.
Maunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan äänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti riittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja suntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin. Parinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden välistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon laidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä sinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi mustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos. Kodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.
* * * * *