— Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen ahkiostaan.
— Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle silmää ja virkahti leikkisästi:
— Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut peloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle mitään.
Suntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut arveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan lähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.
— Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. — Mutta muuten tuntuu niin omituiselta tämä reissumme.
— Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan perästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma painokkaasti. — Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu pesässä.
— Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa kirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.
— Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin kolmen neljänneksen päässä.
— Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. —
Mutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.
Meidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.
— Tehdään niin! — Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme. Minun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi ja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak ryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen ja minä olen varaväkenä.