— Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi haluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä tilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä…
Kaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä matka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.
Sirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä matkatamineissa.
— Älä lähde, Olaus, rukoili hän. — Tiesi, mikä onnettomuus sinua vielä kohtaa…
— Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän tupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.
Ajokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.
Porot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.
— Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan mäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi etumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä liistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio. Porot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin ahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.
Kaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä. Minkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja häntä puistatti.
Hän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.
Sirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli jänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli käynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä lumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen peninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.