— Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.
Erehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.
Aslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.
— Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni heittäytyen entiseen asentoonsa. — Minä olen itse saanut sellaisen kalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana talvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En jaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja laskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö. Siinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja arvaapas, miten kävi…? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen lakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo. "Siirry pois tästä!" sanoi se. "Tämä on meidän asuinpaikkamme." Heräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän matkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli kiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain muutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs tapahtui?… Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja heti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä palavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: "Vai niin! Sinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt käy!" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä suoraan Kalmuskursua kohti… Läksin perään hiihtämään, mutta niiden vauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen… Tulin kursun reunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas…. Läksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla noin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi poissa ja minä tiesin, — missä ne olivat: ne oli staalo korjannut saaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky, joka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata keuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat olivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. — Se oli staalon kosto.
Koirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin varassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.
Jouni silmäsi niitä ja kuulosti:
— Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän katsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. — Olin kuulevinani ahkion ratinaa vuomaita päin…
Aslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.
— En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästi
Jounia.
— Taisin sitten erehtyä… Tuli vain mieleeni, että olen liian lähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa tänne päin…
Tuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.
Jostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.