— Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak havahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.
— Mikä kuulutus?
Aslak katseli Jounia hämmästyksissään.
— Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150 markan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle… joko elävänä tahi kuolleena…
— Onko se totta?
— Niin sanotaan… En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri kertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.
Jouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen vastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli iltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään. Mutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli kolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli päätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei uskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta nyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei tahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi ei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä menojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli varma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan, oliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli tullut tänne.
Hän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten Passevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla. Tiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi parhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.
— Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. — Sitten olen totisesti liian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.
— Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. — Täällähän kyllä olet turvassa. — Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?