Hän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.
— Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme lähtemään.
Suntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen, jonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies seljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.
Lähdettiin paluumatkalle.
Suntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu astuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt porot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi nytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki Paulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.
Oliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?
Tätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja katsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa suhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka kumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä peritty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet taiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa uskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin opetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta käski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin kuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat verot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa kolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina, maksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten saaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä ei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan voudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta valtaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa Suurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen olivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja polttorovio… Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten keskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen ja vääryyteen…
Sirma mietti samoja kysymyksiä.
Miksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin keinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen tukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia hänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi maahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli myös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä ikinä palajava!
Hänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se oli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan Jumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.