Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti kotvasen ja vastasi sitten empimättä:
— Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen kanssa. — Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta, vallesmanni?
— Totta on, murahti nimismies.
— Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.
— Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet minut käsittivät. He voivat sen todistaa.
— Joo! Ei vain vängännyt… lausui toinen kiinniottajista.
— Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti huvitettuna asiasta.
— Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin minulle luvattu palkkakin.
Ovensuusta kuului naurua.
— Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi tiukasti: