— No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra
Olaus äsken väitti?
Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto, jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin suinkin.
— Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.
— Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua — minua kun ei kukaan oikea noita ollut neuvonut — niin poltin toisen puolen siitä ja toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.
Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän esivallan käsiin sortuisi.
He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua, ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki saapuvilla olevat lappalaiset.
Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin, joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut. Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi noin puolustaa itseään.
Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan…
Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.
— Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.