— Maaritaa auttamaan saunan lämmityksessä.
Rukki hyrisi hiljaisessa pirtissä ja lankaa kertyi kerälle. Jounin ajatukset kehräsivät myös vilkkaina ja voimakkaina. Hän oli tehnyt päätöksensä: alamaahan hän ei lähde. Sitä voittoa ei pappi tule saavuttamaan, ei konsanaan! Hän lähtee itse vapaaehtoisesti saivokansan luo. Ennen huomista hän on oleva siellä, onnellisten, vapaiden vainajain parissa. Tuonen hiljaisilla tuntureilla…
Jospa hänellä olisi ollut rumpunsa! Hetkessä hän olisi silloin sinne päässyt, sillä hän oli tottunut loveen lankeamaan. Jo viisivuotiaana hän oli ensi kerran hengessä liikkunut saivokansan keskuudessa. Ja sitten monen monta kertaa sen jälkeen. Tiet hän kyllä tiesi, opas oli keino. Tarkkaan oli Staalo-Oula opettanut, visusti varannut, ja oikein oli neuvonut joka kohdassa. Ei ollut koskaan vastuksia sattunut. Hyvin oli saivokansa vastaanottanut, helposti takaisin laskenut, kun hän oli tietoja hakemassa käynyt. Ja nyt ottavat ilolla. Takaisin hän ei enää tahdokaan… Sinne hän jää isien ja heimonsa luo vapaana henkenä vaeltamaan.
Kun olisi ollut rumpu! Mutta sehän oli turha toivomus. Mistä se nyt tulisi, ja jos tulisikin, niin sitä olisi mahdoton käyttää. Ei olisi papin väki sallinutkaan. Mutta ei ollut rumpua tarviskaan. Löytyi vielä yksi keino ja sitä oli nyt koetettava. Ja se tulisi varmaan onnistumaan, sillä sitä ei papin väki osaisi pitää vaarallisena, paitsi pappi itse — ehkä. Mutta hänhän nukkui… Jospa nukkuisi koko illan!
Löytyi siis keino vielä, sekin Staalo-Oulan opettama. Hän oli sitä koettanut niin monta kertaa, että tiesi taidon tehoavan.
Jos ei ollut rumpua käsillä — niin oli Oula neuvonut — tuli ottaa pytynkansi taikkapa vain ohut laudankappale, jos ei muuta sattunut olemaan, ja takoa sitä voimakkaasti sekä laulaa joku parhaista joiuista. Silloin pääsi henki Saivoon yhtä helposti kuin konsana rummunkin avulla. Ensi kerran hän oli taitoa koettanut muutamana kesänä ollessaan nimismiehellä heinänteossa.
Hän oli ottanut voipytyn kannen, takonut sitä lusikalla voimakkaasti ja joikunut parasta, mitä oli osannut. Hetkinen vain, niin hän oli ollut lovessa ja vaellellut ympäri Saivomaata: milloin oli uiskennellut kalana, milloin lintuna lentänyt, milloin kiemurrellut käärmeenä. Ja suurella ihastuksella oli saivokansa hänet vastaanottanut. Ei ollut mielinyt takaisin laskeakaan — ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt väkivoimalla riistäytyä irti heidän lumoistaan. Lähellä oli jo ollut sinne jäänti, ja hän olisi varmaan jäänytkin, jollei maan päällä olisi ollut avustajaa, joka kutsui hänen henkensä takaisin tuonen tanhuvilta.
Nimismiehen heinämiesten joukossa oli ollut eräs lappalaisvaimo, joka oli ruvennut hiljaa joikumaan, nähdessään hänen ruumiinsa liian kauan liikkumattomana lepäävän. Mutta kovalle oli ottanut sittenkin, ennen kuin henki oli päässyt ruumiiseen palaamaan. Mutta vihdoin oli palannut. Kun hän oli avannut silmänsä, oli avustajavaimo ollut kumartuneena hänen edessään, ja heinämiesten kasvot oli kauhu kalventanut. "Sinä olet suuri noita!" oli vaimo sanonut. "Tuon on vain Staalo-Oula tehnyt ennen sinua."
Kerran hän oli tehnyt saman matkan ohuen laudankappaleen avulla. Mutta sillä kertaa hänellä oli ollut taitavia avustajia useampia. Ilolla oli taaskin Saivossa vastaanotettu, oli kehoitettu jäämään toisten suurten tietäjäin joukkoon, mutta kun hän oli sanonut olevansa vielä tarpeellinen maanpäällisen heimon keskuudessa, missä Ristin-Jeesuksen tietäjä jo taikojaan teki, oli päästetty takaisiin. Ja hyvät tiedot hän oli saanutkin matkaansa, hyvät tiedot, taiat mainiot, joita hän sitten oli monta kertaa käyttänyt heimolaistensa hyväksi… Mutta nyt hän halusi pois. Nyt ei häntä enää kukaan tarvinnut. Silloin vielä, kun hänen onnistui paeta pappilasta, luuli hän olevansa tarpeen. Hän oli pitänyt vapauden saantia merkkinä siitä. Ja hän oli huomannut olleensa oikeassa, sillä yhä runsaammin oli lappalaisia ruvennut viime aikoina yhteisillä uhreilla käymään. Mutta se oli ollutkin vain merkki vanhan uskon lopusta. Nyt hän ymmärsi sen. Ennen häviötään se oli vielä kerran puhjennut kukoistukseensa, niinkuin kaunis iltarusko auringon laskettua vielä julistaa päivän valtaa. Kun hän katseli ympärilleen, oli jo luopioita paljon, ja Ristin-Jeesuksen mahti kasvoi päivä päivältä. Hänen toinen kiinnijoutumisensa oli merkki Saivosta, jossa vanha usko ja isien voimallinen tieto eli täydellisenä. Sinne lähtee hän.
Jouni avasi silmänsä. Palvelustyttö ei ollut pirtissä. Hän oli ainoa, joka voisi vaikeuttaa hänen matkaansa, vaikkakaan ei sitä kokonaan estää. Hän voisi joiullaan kutsua häntä takaisin ja niin tehdä hänen ensimmäiset hetkensä Saivossa vaikeiksi. Mutta ei ollut yhtään luultavaa, että Maarita huomaisi sellaiseen ryhtyä. Eikä uskaltaisikaan.