— Niin kai.
— Mihin?
— Alamaahan… luultavasti Hernösandiin…
— Mitä varten?
Kaarina painoi rintaansa ja hengitti raskaasti.
— Voi, älä kysy, Jouni!… Se on niin hirveää. Tiedäthän itsekin…
Samassa palasi Maunu, ja Kaarina pyyhkäisi silmiään vetäytyen rukkinsa luo.
— Siellä tulee kova myrsky, virkkoi Maunu sytyttäen piippunsa. — Jorp'oivi huokaa raskaasti ja se on paha merkki… Saa nähdä, miten huomenna päästään matkaan.
Jouni istui silmät ummessa ja näytti nukkuvan. Mutta se oli vain näennäistä. Hänen ajatuksensa toimivat täydellä tarmolla ja niiden koko voima oli suuntautunut yhtä ainoata asiaa pohtimaan: kuolemaa. Mutta ei häpeällistä kuolemaa kaukana alamaassa, vaan vapaaehtoista eroa elämästä.
— Mihin suntio jäi? kuuli hän Kaarinan kysyvän.