— Suntio, mene panemaan luukut kiinni! komensi herra Olaus, ja samassa hävisivät viimeisetkin unenjäljet. Hän silmäsi ympärilleen ja huomasi miesten kalpeat kasvot ja vaimonsa itkettyneen, hätääntyneen katseen.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän ihmeissään.
Hän katsahti nurkkaan, jossa Jouni istui seinää vasten. Leuka oli painunut rinnalle, ja kädet riippuivat hervottomina.
— Mitä… mitä tämä on…? Mies makaa kuin kuollut!
Hän kumartui vangin puoleen ja tarttui häntä käteen.
— Mitä ihmettä…? Käsi aivan tarmoton! Kuollutko hän on?
Maunu ja suntio selittivät tapauksen.
Kun he olivat lopettaneet, astui herra Olaus kiivaasti muutaman askeleen edestakaisin ja istahti sitten pöydän päähän, jääden raskaasti hengittäen tuijottamaan eteensä.
Huoneessa vallitsi kolkko äänettömyys, jota häiritsi vain naisten tukahutettu nyyhkytys ja ulkoa kuuluva myrskyn kohina.
Herra Olaus nousi hitaasti ja meni Jounin luo. Pitkän aikaa hän katseli kuolleen vastustajansa elottomia piirteitä. Sitten hän kääntyi Maunun puoleen ja virkkoi soinnuttomasti, osoittaen vangin jaloissa olevia nuoria: