Jouni makasi seinää vasten kalpeana kuin ruumis. Kauniit, nuoret kasvot, joita äsken kirkasti autuas hymy, olivat nyt tuskallisesti vääntyneet. Hän näytti saaneen kouristuskohtauksen, sillä kädet olivat jäykästi nyrkissä, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
— Irroittakaa jalkanuorat, että veri pääsee paremmin kiertämään, kehoitti Kaarina nyyhkyttäen.
Maunu tarttui jalkoihin ja yritti ruveta köyttä päästämään, mutta samassa tärisytti Jounin ruumista uusi, voimakas puistatus, ja Maunu tempaisi äkisti kätensä pois.
— Se lankesi loveen, kuiskasi suntio. — Meidän täytyy olla aivan hiljaa, niin hän virkoaa.
Kului hetkinen mitä tuskallisemmassa odotuksessa, jolloin ei kuulunut muuta kuin myrskyn kohina ja tuiskun rapina ikkunaruutuja vasten.
Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi, ja Maarita hyökkäsi sisään hengästyneenä ja kauhuissaan.
— Kirkonkello soi!… Myrsky on kiskonut tapulin luukut auki! huusi hän.
Samassa syöksyi herra Olaus pirttiin. Hän oli herännyt myrskyn pauhinaan ja kuullut Maaritan jotakin huutavan.
— Mitä Maarita sanoo? kysyi hän, unisissa silmissään säikähtynyt ilme.
— Tapulin luukut ovat auki… ja kirkonkello soi kuin tulipalossa!