Jounin ääni kohosi, sai tummemman soinnun. Hänen kasvonsa kävivät juhlallisen vakaviksi, ja katse tähtäsi kaukaisuuteen.

— Myös taattoni mä nään: joukossa tietäjäin, kasvoillaan totisuus, hän istuu, hiippalakki, laella tunturin. Voiaa… Pilvissä huippu ui, ja alla avartuu kultainen vuoma, laaja, laidoilla jonka huokaa hopeinen koivikko… Voiaa…

Jouni tärisytti kauhan pohjaa yhä tulisemmin, ja hänen äänensä soi täyteläisenä, riemukkaana:

— Myös heimoni mä nään, tuon suuren saamekansan: elävät onnellisna kätkössä tunturin, min yllä asustaa kepeä Tuonen hämy, ja verhoo rinteitä jäkäläpeitto pehmyt… Voiaa!

Loppusäkeet laulettiin hillitysti, mutta samalla riemuisasta. Niiden sävelessä väreili kokonainen maailma sanoin kuvaamatonta onnen ja vapautuksen tunnetta, ja se muodosti omituisesti tenhoavan vastakohdan ulkona laulavan myrskyn rajulle tohinalle.

Jounin silmät loistivat, ja voimakas puna peitti hänen kasvonsa. Rinta nousi ja laski kuin meren maininki, ja syvä, onnellinen huokaus purkautui kuuluviin.

Mutta yht'äkkiä kasvot kalpenivat, ja katse sai salaperäisen, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Näytti kuin olisi häntä kohdannut äkillinen pyörtymys. Ääni tosin heikkeni, mutta värisi silti ihmeellisen tunteellisena, ja autuaallinen hymy kirkasti laulajan kasvot.

— Kas, silkkikarvaiset käy porot laitumella, ja nuoret paimenet kirmaavat kirkkain kasvoin jälessä Tuonen karjan. Voiaa… Rinteitä tunturin, lempeitä laaksoja nyt kiirii äänten helke, autuitten joikulaulu: Voiaa…!

Viimeinen sävel hukkui melkein kokonaan myrskyn pauhinaan. Jouni huokasi syvään pari kertaa, pää painahti rinnalle, ja kauha solahti kädestä. Ruumista värisytti voimakas puistatus, ja raskaasti korahtaen hän kaatui seinää vasten.

Kaarina hypähti kirkaisten ylös, ja Maunu ja suntio riensivät vangin luo. He olivat molemmat kuin pilvistä pudonneita.