— Kuka tiesi, jos kelpaisikin, vastasi Jouni kuin leikillään ja katsahti hymähtäen Maunuun.
— No, koetahan!
— Mitä Maunu taas joutavia! torui Kaarina. — Että viitsitkin!
— No, leikki sijansa saakoon… En minä nyt niin totta tarkoittanut.
Sillä välin oli Jouni ruvennut naputtelemaan kauhaa yhä kovemmin. Hänen silmiinsä syttyi kuumeinen kiilto, sieraimet laajenivat ja suupielet värähtelivät. Hän rupesi hiljaisella äänellä laulamaan omituisen surullista säveltä.
Maunu iski suntiolle silmää. Tämä poltteli piippuaan ja näytti hiukan pelokkaalta. Kaarina yritti jo keskeyttää joutavan ilveilyn, kun samassa kaikkien huomio kiintyi laulun sanoihin:
— Mua kutsuu kuollehet
nyt Saivomaahan jo.
Voiaa…
Hengessä äidin nään:
hän lypsää poroja
rannalla järven laajan,
min vesi kirkasta
kuin tunturissa lähteen.
Voiaa…
Laulu kaikui surullisena, ja Jounin ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Myrskyn kohina ulkona oli kuin valtava säestys laulun valittavalle sävelelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen. Tämähän ei ollutkaan tavallinen joiku. Sehän muistutti melkein virttä.
— Vierellä rantaäyrään sinisen seisoo kota, ja kullankeltaisna sen nousee savu ilmaan.
Ihmeellistä! Sehän oli merkillinen laulu! Suntio laski piippunsa penkille ja kuunteli hartaana.