— Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.
— Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu kerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on minulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.
— Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen olisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.
— Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että olette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo, vaan sen, mitä toteen näytetään.
— No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!
— Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja taipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja kostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. — Vanha Tornaeus on oikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä kuin lasten, vuoroin vitsalla uhata… Todellakin suuria lapsia…
— Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. — Jopa tässä leikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut villitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika, niin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen väärentämätöntä Ruijan viinaa… ja toivon, ettei herroilla ole mitään sitä vastaan.
— Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.
Tuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan pappilaa kohti.