Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina, katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti joka värsyn loppusäkeen.
Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti. Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein. Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "Ahtshe ja Barne ja Bassevuoinga nammi". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin, kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. — Herkät tunturilapset joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä särki lukkarin aloittama saarnavirsi.
Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat, jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista. Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta, oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista — kas sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa rintaa vain näkyvissä. — Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.
Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen, välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.
— Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.
Hän lausui sanat melkein kiivaasti.
Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan. Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin varjelustaika pahoja silmiä vastaan.
Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan, samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden palvelijoita Jumalan Pojan häihin. — Mutta miten ottaa Lapin rahvas vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? — Eivät he sitä tahdo tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!
Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:
— Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia epäjumalanpalvelijoita. — Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä? Minä kysyn, ketkä? — Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva? Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa, jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon…