— Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.
— Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin että paukkuu!
Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella suntiota vielä hetkisen.
— Kuule… saat ryypyn… suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja… pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.
Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.
— Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. — Luuletko, ettei herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja… miten kävisi sitten minulle? Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai peijata meinaat, trolli!
Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.
Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen. Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.
Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja pyörsi tupaan.
Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon. Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi, että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus… Tulisipa nyt herr' Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi aloitti juuri rukousta esivallan edestä… "meidän rackan Cuningam ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä, mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin, ja työnsi kirjan syrjään.