— Enhän minä — puhui hän vapisevin äänin — mutta kun nimismies käski Jounin lukea sanat — lapsi teki näet jo loppua — en rohjennut vastustellakaan… Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.
Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä tämän eteen.
— On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän tuimasti. — Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu, tiesi kuinka monet kerrat… Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11] saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän kesken? Olet tietysti siitä kuullut?
Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi jotakin itsekseen.
— Enpä muista kuulleeni…
— Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. — Kyllä sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. — Vaan sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika… Kyllähän tuon olen kuullut!
Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.
— Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.
— On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. — Se on Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta… Se olisi nainut, tytön…
Sirma pysähtyi kävelystään.