Puukko kirkas välkkyvä, kuule, kun käsken: Riistä henki, tapa pappi! Vapauta laaja Lappi, voiaa-nana-naa, vallasta Vuolevi herran!
Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.
Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki, joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja, kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka kodassa syntyi laulun lakattua.
Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet herätti siitä emännän hiljainen ääni:
— Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.
Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.
— Niin, jatkoi tämä kovemmin. — Noin vihki ennen isävainajakin puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti… Se on juonut monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.
Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli tutkivasti sen kirjailtua terää.
— On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin kodan perälle. — Mutta tokko on juonut papin verta?
Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena söi edessään olevasta pahkakupista.