He seisovat kauan toisiinsa nojaten. Johanna on nyt kohottanut päänsä ylös; hän seuraa Fagerholmin huvilasta kuuluvia vasaran iskuja. Siellä rakennettiin; — niin täälläkin… sillalla… mutta vasaraniskut kaikuivat toisenlaisina. Ne kumahtivat vain hiljaa: — heidän sydämensä lyönnit.
Juho Kostia ei tahtonut uskoa tapahtunutta todeksi. Johanna oli vapaaehtoisesti liittynyt häneen… oman sydämensä vaatimuksesta hän oli antanut lupauksen. Hän oli sanonut: 'Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä iltana.' — Juho Kostia oli tyytyväinen, hän ei kaivannut mitään. Mitä sanoisi äiti kuullessaan, että hän oli kihlannut ruotsalaisen tytön — hän, supisuomalaisen talonpojan poika?
Kaipa hän sen ymmärtäisi. Olihan äidin sydän avara.
— Kuule, Johanna, sinun täytyy ruveta opettelemaan suomea. Minun vanhempani eivät ymmärrä sanaakaan sinun puhettasi.
Johanna naurahti; Janne souteli jo kaukana. Hän otti kaikki asiat niin kiusallisen perusteellisesti.
— Kyllä minä rupean. Minähän osaankin sitä jo melkoisesti.
Yht'äkkiä lensi Juhon päähän hauska ajatus.
— Kuulepas, Johanna, sanopas nyt minulle suomeksi: 'Minä rakastan sinua.'
Johanna kätki kasvot käsiinsä. Juho tarttui niihin vetäen hennot sormet hajalleen ja kertasi:
— Sanopas nyt suomeksi! Johanna tempasi kätensä irti.