— Mutta minä ajattelen, että sinä tottuisit. Ihmiset tottuvat kaikkeen.
Juho Kostia hymyilee valoisasti… Hän kuuntelee kaunista säveltä, joka soi täysin harmoonisesti: Johannan äänessä on riemukas sointu. Se ei ole ristilukin laulua; se on heräävää varmuutta omasta, nuoresta onnesta, joka tutkii perustusta rakastetun sydämessä.
— Minä en totu koskaan siihen ajatukseen, ettet sinä kuuluisi minulle. Yhtäkaikki… kävi miten tahansa: — aina olet sinä minun!
Hän lausuu sen voitonvarmalla äänellä katsellen ylös puiden latvoihin. Hän vetoaa niihin — vanhoihin mäntyihin ja kuusiin kuin todistajiin. Ja kuin ymmärtäen tämän vetoomuksen ne hiljaa heiluttelevat latvojaan.
— Niin… Janne, minä uskon, mitä sinä sanot: Minä kuulun sinulle aina…
Juho Kostia katsahtaa häneen nopeasti.
— Etkö itsekin ajattele niin?
Tyttö astuu askeleen lähemmäksi. Miksi ei Janne nyt ottanut ensimmäistä askelta? Oliko niin, että sen, joka kantoi niin suurta rakkautta sydämessään kuin Janne, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä askelta? Hän vain veti, veti puoleensa… rakkautensa voimalla.
— Ajattelen, Janne, ajattelen minä. Se on selvinnyt minulle lopullisesti tätä iltana, tällä paikalla.
Juho Kostia avaa sylinsä. Silmänräpäys vain ja Johanna Lang lepää hänen povellaan. Hän ei enää katsele puiden latvoihin; hän katselee vain Johannan suloista muotoa, hänen joutsenkaulaansa ja mustia kiharoita. Korvan ympärillä ne kiertyvät vallattomasti. On kuin kutittaisivat ne tuota pientä, siroa ruumiinosaa, jonka nipukka on punertava kuin ruusun terälehti.