Juho Kostia hengittää metsän tuoksuja täysin siemauksin. Hän oikein hekumoi. Tämä paikka on idyllinen, se on kuin käytävä paratiisiin, Eedeniin. He eivät ole sieltä karkoitettuja; päinvastoin: he ovat kutsutut sinne. Ja kahden — aivan kahden… Tämä silta johtaa sinne. He ovat vain pysähtyneet tähän hetkiseksi — kuin todetakseen onnensa suuruuden, kuin mitatakseen sen syvyyden ja korkeuden.
Mitä ovat kaikki koetut pettymykset tämän hetken rinnalla! Tämä pieni, punakaiteinen silta antaa täyden korvauksen. Eikö tuossa seiso Johanna Lang saman selittämättömän tunnelman vallassa kuin hänkin, Juho Kostia!
Mitä tapahtuu tänä hetkenä kahden nuoren sydämessä? Siellä liikutaan, siellä kuiskitaan; — mutta kaikki tapahtuu hiljaa, äänettömästi. Enkelit siellä sipsuttelevat. — Jumala, tuo taivaan suuri muuttourakoitsija on lähettänyt uskottunsa hiukan "järjestelemään". Nythän on muuttoaika kaupungissakin. Mutta mitä se on tämän ihmeellisen muuton rinnalla, jonka kautta valmistetaan tietä Rakkaudelle, nuorten sydämien hymyilevälle kesävieraalle.
Juho Kostia piirtelee kepillä hiekkaan. Mitäpä piirtelee tämä miettivä teoloogi? Alfaa ja oomegaako? Ei — vaan sydämen kuvia ja ristin merkkejä.
Miksikä juuri ristinmerkkejä?
Sitä hän ei itsekään tiedä; hän piirtelee vain; hänellä on sellainen omituinen taipumus. Hän ajattelee usein hautausmaita. Ne ovat hänestä kauniita — varsinkin kesällä.
— Janne, kuiskaa tyttö ja katsoo nuorukaista lempeästi silmiin. — Ajatteletko todella niin, ettet voi elää ilman minua?
Kävelykeppi piirtää viimeisen ristinmerkin; se on kuin vertauskuva verisestä totuudesta.
— Niin… kuinka voit epäillä sitä?
Tyttö katselee hetkisen muurahaisen vaellusta jaloissaan. Se yrittää nyrkin kokoisen kiven yli. Kivi on sileäpintainen ja muurahaisen jalka luiskahtaa joka kerta takaisin. Viimein se kiertää kiven ja jatkaa matkaansa.