— Näkemiin, Johanna!'
— Näkemiin, Janne!'
* * * * *
He seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä huvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä Fagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.
Silta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se tulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien reunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen: 'Katsokaa, siinä on taas kaksi… ja toinen on ylioppilas!'
Sillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon valossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki — toisen törmän alle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin näkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla kuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel sillalle ja molemmat yhdistyvät.'
Se on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta, johon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta erilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä. Se voima on rakkaus.
Siinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika. Tyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa saloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja kova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö on kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo vanhanaikainen, "tyköistuva" päällystakki, jossa on avonainen, leveä kaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden kanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa on leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta — siitä huolimatta tekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut, että tänä iltana tarvittaisiin kaikki — hienot hansikkaat ja vanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno harsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: — se on lyhyt kuin alpeille nousijan.
Jossakin lähellä visertää peipponen. Se panee parastaan — aivan kuin rohkaistakseen noita kahta lähentymään toisiaan tällä punakaiteisella sillalla, joka yhdistää kaksi eri maailmaa.
Eivätkö he uskalla? Kyllä. He ovat vain vaipuneet hetken tunnelmaan, sillä he ovat molemmat puhelleet sydämensä tunteista. Tyttö nojaa kaidepuuta vasten kuunnellen puron lirinää. Se kiemurtelee notkelman halki väliin sukeltaen sammalmättään alle, väliin muodostaen pienen-pienen putouksen. Se on vain korttelin korkuinen, mutta se on hurja laskettava tikun palasille ja puolukan lehdille. Ne sukeltavat syvään putouksen alapuolella poreilevaan suvantoon.