Johanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia "kuivausmatkoja". Välistä hän oli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli Jannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä moite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!' Jumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta ja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!' — Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla kiinni. — Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, — mutta se ei ollut ollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.
Taikka — hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa. Nekin olivat olleet "kuivausmatkoja". Silloin hän oli lämmitellyt lieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen ja syytäen kipunoita ympärilleen; — mutta… se oli lämmittänyt suloisesti ja "kuivannut". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet jälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin lapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla ruokahalulla.
Mutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja Janne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin lystikkäitä, että täytyi nauraa.
Oliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti eläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi ympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse kiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka seisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö tekemään kuulutuskirjan — vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän? Hehhee, katsopas! — herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä seisoi: "Utminutering"!
Johannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut sormellaan! — Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.
— Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! — Juho Kostia hyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa Johannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin — keskellä katua, kaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät rautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban kuningatar!'
He sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat jo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi yöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut eikä läksyistä ollut huolta.
— Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet ylioppilas.
Juho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi lausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: "Miten ovat asiat silloin?"
Mutta — nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä ja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti jokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut. Mattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella oli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut pois, tomut pois, talven tomut pois!'