Juho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman vilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia ruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi aikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa, korituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava shaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen päivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen. Sinistä, harmaata, punaista — eniten kuitenkin punaista. Shaalin liepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku lippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari väkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja hymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen saareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä ulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas mereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit leijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti niiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti — kohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat pärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät Juho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.
'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel — tyttökoululaisen. Kas… kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'
'Se lennähti kerran tuuleen… muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta se ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun laitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta kohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle…
Pitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen ristinyt. — Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan…
— Ack, men si, ä' de' icke Janne!
Juho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää. Johanna Lang seisoi hänen edessään.
Tyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen hän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan kiusoittelevasti iskien silmää.
— Milloin olet tullut?
— Noin pari tuntia sitten.
He lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna iloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä. Janne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa — hävinnyt salaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; — vasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän oli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä. Helge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä — ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno kavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka viehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna Langin; — mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge Hollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää päähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä sulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt Margareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta Helgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä vai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa salaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä pärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; — se on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen. Sellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: — 'Mitähän äiti sanoo?' — Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa Helgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea… 'Mitähän Janne sanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet häneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että hän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. — Leikki oli jatkunut yhä intohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä "kuivaamaan".