Merikapteenin kuva oli hymyillyt. — 'Kas niin! — tuota minä olen odottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä sohvalta.' 'Se on vain tiellä.'
Hän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi nojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut muuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.
Huoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom, pom, pom!' Ja sitten:… 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen köyhä, toinen köyhä!'
"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä."
Johanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt kauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka on sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt notkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua puutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä. Sellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä oli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja heikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta, sykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle ruumiineen, sieluineen.
Se oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli matkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan tuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää jaksanut luottaa Johannaan.
Mutta — päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän ehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt vastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.
'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.
Oh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja katsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta maanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut muu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.
Niin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli vaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut entiselleen, — siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo niin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen jälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, — yhtä väkevänä, yhtä tuoreena kuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta kuin koskaan ennen.