Se oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet silmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle muuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut iloa ja tuskaa — tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.
"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."
Kyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin selittämätön ikävä.
Äkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin varovaisesti, — mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon voimaa.
"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta."
Käsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman henkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa juureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:
"Janne, rakas, oma Janne!"
Kuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin niin?
Seuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli levännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.
"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."