Johanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan. Merikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut odottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.
— Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut kylmäksi!
Tyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta yhtäkaikki: — se oli tuntunut sangen suloiselta.
"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle."
Sanottavaa! — oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe! Hän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan kärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi, kerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin koristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen alakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun ympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti — tämä kaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti eläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena — sillä aikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili? Ristilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut uhrinsa kuoliaaksi.
Mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut ikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä. Sormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi merenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat. 'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.' 'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi hehkuvinta taidetta!' — 'Janne, suutele minua!'
Eikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka napitetussa liivissään? Oh oli kyllä; — mutta hän oli päättänyt olla varuillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä Johanna kuinka kiehtovalta tahansa.
Hän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään kuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti painaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.
Huoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli tuntunut suloiselta istua noin — pää pöydänreunaa vasten painuneena. Johannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat keinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet samalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena syysiltana — alakuloisesti, surunvoittoisesti.
"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa."