Hän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin "mielitietty", joka oli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt piirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut enimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita, mutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: — se oli ollut lopullisesti kieltävä. "Mielitietty" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja testamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut kuvan — ja tuossa se nyt riippui.
Juho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. "Ristilukki", oli vilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?
"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia korjannut", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.
Ihmeellinen oli naisen sielu! — niin käsittämätön ja monimutkainen, ettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen veljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa — kaikesta päättäen kelpo miehen tunteilla — ja tässä seisoi veljentytär, joka kertoi nuhdelleensa häntä siitä.
Kenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia samanlaisesta kevytmielisyydestä?
Hän oli nähnyt näyn: — Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa riippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi tuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se lausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, — aivan kuin tahdottaisiin sanoa: 'Minä tein hänestä sen.'
Hän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.
Naivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten kohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?
Kaipa — koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään pyörähteli "Ristilukki" n:o 2.
Mutta — ihmeellistä! — siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan; hän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: — saada olla kahden kesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, — se oli täyttänyt hänen sydämensä vapisuttavalla ilolla.