Mutta — muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari, kolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli sama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä huonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut sitä ennen tiennyt.
Nyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa kotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se oli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan.
Hän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli pukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut käytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla — jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin. Ja silloin kai oli musta puku paras.
Johanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut tavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea. Avorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; — kyllähän Johanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin päässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli pistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.
Soma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka äänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista Juhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki taiteellisine puunleikkauksineen.
Kuka oli tämä täti?
Vanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä hoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin tuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka täti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle muuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.
Seinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan surumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen. Varsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.
Sitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista. Katse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas. Merikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä kuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi, lapsenomainen sielu — jykevästä leuastaan huolimatta.
Kuka oli tämä mies?