— Kas niin! Juho laski tytön irti. — Nyt olit kiltti ja ansaitsisit sokuripalasen.
— Minä rakastan sinua! viserteli tyttö nauraen vallattomasti. Hän muistutti kottaraista, joka pesää rakentaessaan laulaa. Juhosta hän oli suloinen; hän yritti siepata tytön uudelleen syliinsä, — mutta tämä pyrähti juoksuun ja hävisi metsään.
— Johanna, kuule, älä mene sinne! Siellä on märkää.
Mutta tyttö vain nauroi:
— Tule sinäkin tänne! Ei täällä ole märkää. Juho lähti ääntä kohti, mutta tyttö pakeni hänen edellään kuin keijukainen. Harmaa, lyhyt hame vain vilahteli puiden välistä.
Juho ryntäsi eteenpäin kuin noiduttu; hän oli ihan huumaantunut. Metsän varjoisa hämärä, kostean sammalen lämmin tuoksu, vanhojen puiden naavaiset rungot, — kaikki huumasi häntä. Lintujen säikähtyneet äänet, pikku siipien suhahtelu pensaissa ja puiden välissä sai jokaisen hermon värähtelemään sanoin selittämättömällä tavalla. Siinä oli jotakin uimasta nousseen tunteesta — lämpimän ja kylmän nykäyksiä, — kunnes vaatekappaleen toisensa perästä solahtaessa ylle lämpö, väkevä, suloinen lämpö valtaa ruumiin. — Mutta se ei ollut ainoa tunne; siinä oli muutakin: — rajua kiihkoa, hillitsemätöntä kaipausta — sellaista, joka sai sieraimet väräjämään ja silmät oudosti hehkumaan. Jumaluusopin oppisaleissa se olisi jäsennelty kuudennen käskyn piiriin kuuluvaksi; — ja se olisi kuulunutkin, jos noihin vaistomaisiin tunteisiin olisi kohdistunut itsetietoinen ajatus. — Mutta täällä… metsän varjoisassa hämärässä, sammalen suloisessa tuoksussa se oli onnea, rajatonta rakkautta… mittaamatonta kuin meren ulappa. Siihen hukkui kaikki… teologia, jäsentely ja järkeily. Se kumpusi esiin ihmisolennon uumenista omasta sisäisestä pakostaan. Juoksun kestäessä sitä ei juuri joutanut ajattelemaan: — sen ehti vain tuntea… suloisesti, hivelevästi, kuin lämpimän tuulen leyhkän kasvoillaan. Se oli rakkautta, nuoren miehen rakkautta nuoreen, kukoistavaan naiseen.
Oksat katkeilivat hänen tieltään, lakki putosi päästä. Ainoa vakavaa opiskelua muistuttava kappale jäi riippumaan puun oksaan. Ja nyt — Juho Kostian päästä irtautuessaan — sekin yhtyi leikkiin: — se viipotti oksalla hetkisen ja putosi sitten pehmeästi kosteaan sammalikkoon kultainen lyyra hentoa vuokon terää vasten. Se oli syleilyä se!
Juho Kostia katsahti taakseen. Niin — lakki, se taisi pudota, — mutta pudotkoon! Se kyllä löytyisi sieltä. Hän jatkoi juoksuaan. Nyt hän oli avopäin Hihjahei! Kuusen naavaa tarttui hänen tukkaansa, terävä oksa puhkaisi takin olkapäähän reiän.
"Absalom!" vilahti hänen mielessään… Näin hänkin ravasi tammien alla, — kunnes hiukset tarttuivat oksiin. Mutta hänpä ei aikonut tarttua; — hän halusi saada kiinni tytön, sulkeakseen hänet syleilyynsä… kiinnittääkseen hänet puuhun vahvojen, tukevien käsivarsiensa avulla. Tuo nauru, suloinen, kutkuttava nauru kiihoitti häntä. Hän oli intiaani, joka ajoi saalista; — se pakeni tuolla — hänen edellään — valkoinen… tyttö, hento ja notkea. Se juoksi hänen edellään kuin hirvi, kuin metsäkauris, — mutta intiaani aikoi sen saavuttaa.
— Minä oon kuni metsien intiaani, sinä vaal-koi-neen…!