Juho Kostia lepää vuoteessaan. Viimeinen päivänkajo väreilee huoneessa. Linnut pyrähtelevät puutarhan pensaissa, yksitellen, harvakseen. Ne ovat kuin ajatuksia, jotka palaavat retkiltään…
Juho Kostia ristii kätensä rinnalleen. Syvä huokaus kohoaa hänen povestaan ja huulet kuiskaavat:
— Hyvästi, Johanna, ja… kiitos kaikesta!
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muutamana kevätiltana istuu Juho Kostia yksinäisessä pappilassaan kaukana Lapissa kuunnellen vedenpisarain tippumista räystäiltä. Hänelle on tullut sellainen tapa eikä hän siitä pääse; se on jonkunlaista ajanviettoa.
Silloin tuodaan posti. Hän avaa sen. Sanomalehtien välistä putoaa pöydälle kirje. Sen käsiala on tuttu, mutta hän ei jaksa muistaa, missä ja milloin hän sen on nähnyt.
Hän avaa kirjeen. Siinä ovat vain nämä sanat:
"Se oli minun syyni.
J."
Sinä iltana istuu Juho Kostia myöhään kansliapöytänsä ääressä. Hänen perheensä nukkuu, mutta hän kuuntelee, kuinka vedenpisarat tippuvat räystäistä, ulkona, valoisassa kevätyössä. Ne helähtävät omituisen pehmeästi, — aivan kuin naputtelisi näkymätön sormi pieniin hopeatiukuihin.