Tämä kirjoitti viettävänsä kesää muutamassa Kainuun pitäjässä, vanhoilla syntymäsijoillaan. Hän kulki viikot metsissä erään maanmittarin kanssa, mutta pyhiksi hän aina pyrki kirkonkylään, jos suinkin mahdollista. Siellä oli pappilassa tyttö, kaunis ja kiehtova kuin synti. Siihen tyttöön oli hän nyt syvästi rakastunut.
"… Tämä on nyt minun todellinen rakkauteni", kirjoitti Helge edelleen. "Se — Margareetan ja Johanna Langin kanssa oli vain leikkiä — varsinkin mitä viimemainittuun tulee. Minä jätän hänet nyt sinulle täydellisesti, kokonaan — tahi molemmat, kuinka vain haluat…"
Juho Kostia on lukenut kirjeen ja istunut koko päivän murheellisissa mietteissä. Nyt on ilta ja hän avaa ikkunan. Helge osasi oikein ottaa elämän; hän kuittasi kaikki huumorilla. Olisipa hänkin osannut samoin, silloin ei tätäkään onnettomuutta olisi tapahtunut. Mutta — hän suhtautui rakkauteen aina niin verisen vakavasti, niin koko sielullaan, ettei siinä jäänyt sijaa muille tekijöille…
Leppälintu visertelee puutarhassa. Sen laulu soi kuin vieno valitus… Siellä — oikealla seisoo vanha omenapuu, jonka alla hän kerran oli loikonut autuaana… onnellisena… siitä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys. Kaikki kukat olivat jo aikoja sitten varisseet…
Illan kosteus kohoaa puutarhasta. Juhoa puistattaa. On kuin leijailisivat hänen ympärillään kuoleman henget. Talo on äänetön. Vanha pastori rouvineen oli hautajaisissa naapurikylässä. Vain palvelustyttö oli kotona.
Juho Kostia seisoo ikkunassa kauan, kauan. Kylmä ilman leyhkä tekee hänelle hyvää; se virvoittaa ja tyynnyttää. Vihdoin hän sulkee ikkunan ja rupeaa riisuutumaan.
Hän tuntee itsensä väsyneeksi, mutta kuitenkin onnelliseksi tavallaan. Pöydällä hänen edessään ovat hänen kurssikirjansa. Hän ei ole niihin ennemmin huomiota kiinnittänyt. Nyt ne tuntuvat läheisemmiltä kuin koskaan ennen. Liturgiikka on auki. Se on jäänyt häneltä siihen hänen lähtiessään eikä palvelustyttö ole sitä siitä liikuttanut.
Hän silmää kirjaan. Dominica in albis, seisoo siinä keskellä sivua harvennetuilla kirjaimilla. "Valkoinen sunnuntai". Se oli ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, jolloin pääsiäisenä kastetut — kirkon alkuaikoina — viimeistä kertaa pitivät valkoista juhlapukua yllään.
Hänkin oli elänyt juhlahetken. Johanna Lang ja rakkaus häneen oli muodostanut sen pääsisällyksen. Hän oli saanut kasteensa: — rakkauden taivaalliset pisarat olivat putoilleet hänen sieluunsa suurina ja loistavina. Nyt hänen oli täytynyt heittää Johannasta irti, mutta siitä huolimatta hän tuntee sielussaan aavistuksen, että tämä suloisen katkera elämys oli jääpä hänen sydämensä riistämättömäksi omaisuudeksi.
Dominica in albis — niin, hän oli viettänyt tämän päivän rakkautensa muistoissa. Mutta huomenna oli ryhdyttävä työhön, tuntuipa kuinka raskaalta tahansa…