— Hyvästi, Johanna, ja… kiitos kaikesta…!
Hän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee kuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään… ymmälle joutuneena kuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä vanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni… Kirkonkellot soivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä siintävän metsän laitaan. Mutta — Juho Kostia ei katsele sitä; hän kuuntelee omaa sieluaan: — siellä ei soinut enää…
Hänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli "Kello". Siinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon. Se oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi hänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla. Kaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta — viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee tulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä saamansa lahjan.
"Ah, silloin antaisin kiittäin mä hälle kelloni tään: 'En, Herra, turmellut lahjaas: se seisahti itsestään!'"
Niin — niinkuin hänen sydämensä kello nyt — ilman hänen syytään… suuresta surusta… Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja vastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen kaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli seisahtunut… lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt… niin perin pohjin väsynyt…
Hän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:
"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut… ilman minun syytäni. Se rakasti… enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta nyt… nyt se ei soi enää… Herra, ota lahjasi takaisin…"
* * * * *
Kotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.
Se oli Helgeltä.