— Aiotko lähteä jo?
Johanna katsoi häntä kummissaan.
— Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.
— Mutta — milloin minä tapaan sinua?
Juho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen kanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme yhteen.' Mutta — jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta! Johannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'
— En tiedä, Johanna… en tiedä… Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei koskaan.'
Samassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle kätensä.
— Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!
Niin — hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: — hautaamaan rakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta — lopullisesti…
Hän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos. Ovella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi, että se oli viimeinen kerta.