Juho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen osaan. Kaikille yksinäisille… niin. Oliko korkeampi voima ohjannut hänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen viisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut sen muille… muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse ensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio — omin käsin nautittu ehtoollinen.
Juho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa hän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin. Hän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia, kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan väliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän raskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki — ei. Ne olivat liian kauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla. Kerran — vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat kuihtuneet. Mutta — väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan elettyjen onnen hetkien muistot…
Johanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli puhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista itsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa hetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin väkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa nousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea, rakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta — jos häneltä olisi vaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään; hän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut…
Juho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut lämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja Jumalan siunausta vain, nuori veli!'
Niin — vanha hän olikin — vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.
Hän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna ilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät poskillaan.
Hän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista, rohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta — nähtyään kirkkoherran, joka pää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.
Juho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui Johannaa kädestä.
— Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään saadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala siunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.
Hän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa kirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta hänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti olisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan huoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.