Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla, mun täytyy nousta miellä murretulla ja käydä saarnaamahan — elämää.
Juho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut seurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli ottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä. Myötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän… te olette jäänyt varjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa näitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita palmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen niitä.'
Tämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut alttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu. Hänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut vain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat pauhullaan.
Mutta hän — nuori, elämänhaluinen — hän taisteli vielä vastaan. Häntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa äänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää saarnaansa huudon: "Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä kertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: — rakastatko minua?"
Hänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään kuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa kuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta — kahden vanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta — eikö hän ollut sovittanut Johannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla lehdillä vilissyt kukkia — omenan- ja kirsikankukkia — ja eikö hän ollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt puhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken — jättäen vain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot. Ruumissaarnan hän olisi tahtonut pitää — ruumissaarnan Rakkaudelle…
Hän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti. Oh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan: — hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua päivänvaloon: — se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun oli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se olisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse olisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä — saarnatuolista se olisi voinut puhua kuin ylienkeli — puhua niin, että sydämet olisivat sulaneet kuin vaha…
Tuolla — kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen päivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.' 'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta täynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'
Mutta nyt — nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko hänellä kädessä kukka, — vai millä hän leikki?
Niin… leiki sinä, Johanna… leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on kuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä niin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. — Mutta kuitenkin tämä sydän siunaa sinua… niin kauan kuin se lyö…
Hän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän rupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne olivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai niistä kuitenkin kiinni — noista kukista, joita ihan vilisi hänen saarnassaan. — Mitä oli elämä? Harhakuva vain — ei mitään muuta. Ihminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti kauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta — kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: — se soljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet yhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin. — Päästä irti elämä… luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa… pitemmän välimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta — harvoin silloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka joudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee kauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.