— Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?
Mikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi — kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta… Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista, häikäisevää lasta…
Hän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen vuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: — ne sulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä huultensa välitse; — kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä neula, terävä kuin tikari…
— Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.
Linnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. — Mutta Juho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: — hän oli päättänyt lähteä heti kirkon jälkeen.
— Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.
He astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten eilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat kukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.
Juho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä tuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi entisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi avonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag öfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin muinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa — senjälkeenkuin sitä oli Johannalle laulanut toinen… Viljo Kosunen — ja sellaisella antaumuksella…
Juho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta. Hänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran eräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:
Mun on kuin loppunut ois elo mailta, kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta, kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.